Ahmin kirjoja, välillä tuijotan seinää ja silloin tällöin avaan TV:n. 

Kuinka pitkään arki jatkuu tällaisena? Olisi mukava tehdä välillä muutakin, kuin lukea tai katsoa turhanpäiväisiä elokuvia. Voisiko tämä jo pikkuhiljaa loppua, eristykset purkautua ja ihmiset päästä takaisin normaaliin rytmiin? 

Alkaa suoraan sanottuna hajottaa ja pelottaa, kuinka kauan jaksan tämmöistä puolinaista horrosta päivästä toiseen.

Miksi olen sinkku? Muut kertovat miten mukavaa on viettää perheen kanssa aikaa. Minä istun yksin kotona ja tuijotan seinää. Seurana ilmaisjaksona tilattu Bookbeat ja nariseva kertojan ääni. Olen ollut sinkkuna koko aikuisikäni ja ihan omasta valinnastani. Näin karanteenin aikaan en voi olla kyseenalaistamatta aiempia päätöksiäni. 

Leffoja ja kirjoja jaksaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa toivoisi näkevänsä hymyn muuallakin kuin kymppiuutisten kevennyksessä. 

Rakastan yksin olemista ja sen helppoutta, mutta kaikella on rajansa. Nyt tuntuu siltä, että olisin valmis vaikka lähtemään lähikuppilaan. Mutta kun sekään ei ole auki. Juttuseuraa ei siis saa sieltäkään.

En edes tiedä miksi perustin tämän blogin. Varmaan tämä karanteeni on sulattanut viimeisetkin aivosoluni ja saanut epätoivon valloilleen. Ehkä koen tätä kautta kommunikoinnin olevan tyhjää parempi. Ehkäpä toivottavasti jo kesällä voin naureskella tälle kirjoitukselle, kun elämä on palannut (toivottavasti) taas normaaliksi. 

Tällä hetkellä tuntuu, kuin karanteenia olisi jatkunut iäinsyyden, vaikka tukkimiehen kirjanpitoni mukaan menossa on vasta viides viikko. Kirjoja olen laskujeni mukaan lukenut n. 80 kpl ja katsonut leffoja lukemattoman määrän. Tämä karanteeni voisi olla helpompaa, jos kävisi edes töissä, mutta kun se kaljamahainen pomo laittoi miut ahneuksissaan pihalle. Tässä tilanteessa uuden työn etsiminen on kuin miehen etsiminen kiinni olevasta lähibaarista. Ehkäpä yritän tätä miehen löytämistä kuitenkin illalla.